Wake me up when september ends

Syyskuu on ollut pitkä ja raskas. Syyskuu on ollut täynnä töitä, ja täynnä tunteita.

Töissä käytiin raskaat yt-neuvottelut, jotka toi mukanaan paljon muutoksen tuulia. Yt-neuvotteluiden tuloksia odotellessa viikot tuntui loputtoman pitkiltä, olin varma että multa lähtee työpaikka alta, ja koin epätoivoa. Tuntui kamalalta, että juuri kun olin iloinnut vakinaistamisesta, lähti matto jalkojen alta ja pelkäsin tippuvani tyhjän päälle. Ja kun lopulta kuultiin lopputulokset, oli olo epätodellinen. Huojennus ja helpotus omien töiden jatkumisesta sekoittui kurjaan fiilikseen niiden läheisten työkavereiden puolesta, joiden työt loppui. Tuntuu rikolliselta olla iloinen omasta puolestaan, kun toisilta lähti työpaikka alta. Toimistollakin tuntuu niin tyhjältä, kun ympärillä on tyhjiä työpisteitä. Nyt vaan täytyy yrittää ottaa taas hommat, omat ja muiden, haltuun. Muutos on aina myös mahdollisuus, sekin pitäisi muistaa.

Kiitollinen, sitä olen. Kiitollinen siitä, että saan jatkossakin tehdä työtä josta nautin, paikassa jossa mun on hyvä olla. Mukavat työkaverit ja reilut esimiehet kun ei ole itsestäänselvyys, niistä saa olla onnellinen.



Tunteiden vuoristorataa on olleet mun viime viikot, mutta eipä ole ainakaan elämä ollut harmaata tai tylsää. Aina vaan olisi kivempaa, jos ne värit elämässä olisi niitä iloisia ja kirkkaita, eikä niitä mustia ja murheellisia. Vaan kun omat murheet helpottaa, painaa sydäntä ystävien murheet. Voisinpa ottaa niistä osan kantaakseni.

Blogin syyskuinen hiljaisempi kausi on siis johtunut siitä, että olen ollut sekä täystyöllistetty kahden työn (päivätyöni + jokasyksyiset peltotyöt vanhempieni tilalla viikonloppuisin) ansiosta, että muuten vain väsynyt ja stressaantunut. On ollut iso kynnys kirjoitella blogiin kuulumisia, kun oma pää ei ole ollut täysin kasassa, enkä halunnut työkuvioistakaan tänne kirjoitella ennenkuin asiat selvenevät. Sellaista siis kuuluu mulle, mitä teille kuuluu? :)