Juhannusviikko

Tähän juhannusviikkoon on kyllä mahtunut taas tunteiden koko kirjo. Tiistai-aamuna ennen kahdeksaa olin vielä täydessä touhussa ja pää täynnä to do -listaa koko viikolle, mutta yhdessä hetkessä meni viikon suunnitelmat uusiksi. Kenkä tökkäsi asfalttiin päiväkodin pihalla ja sekunnin päästä löysinkin itseni naama asfaltista. Ensimmäinen ajatus oli kauhu masuvauvan voinnista sillä tajusin tulleeni juuri rytinällä asfalttiin mahan päälle. Seuraavana tuli hätä autossa odottavassa kaksivuotiaasta joka oli nähnyt ilmalentoni ikkunasta, ja kolmantena tajusin että nyt sattuu kovasti sekä naamaan että nilkkaan, mutta maha ei onneksi tuntunut kipeältä. Keräilin itseni ja ympäriinsä lentäneet tavarani asfaltista ja nilkutin Juliuksen luokse autolle. Paniikissa mietin että mitähän nyt vauvalle sattui, mitenhän pääsen viemään pojan päiväkotiin sisälle asti tällä kipeällä nilkalla, mitenhän kesätyöntekijä pääsee nyt sisälle työpaikalle kun en ehdikään vielä sovittuun aikaan töihin, ja pitäisikö mun soittaa ensin neuvolaan vai terveyskeskukseen. Pyyhin verta ja asfalttipölyä naamastani, ja olin kyllä vähän shokissa. Itkin säikähdyksestä ja vähän myös kivusta, häpesin sitä että itken ja sitä että naamani on veressä, mietin että mitähän nuo muut vanhemmat miettivät minut nähdessään sillä kukaan ei kysynyt mitään, ja soimasin itseäni siitä miten ihmeessä ihminen voi näillä raskausviikoilla kompuroida tasaisella maalla tällä tavoin.

Päivä menikin sitten töiden sijaan ensin terveyskeskuksessa, ja myöhemmin vielä sekä Oysin päivystyksessä että synnärillä. Tarkistettiin huolellisesti, että vauvalla on kaikki hyvin, ja tutkittiin sekä kuvattiin nilkka. Lopputuloksena pääsin iltakymmeneltä kyynärsauvojen kanssa taksilla kotiin, todella väsyneenä mutta onnellisena siitä, että kaatuminen ei nähtävästi aiheuttanut vauvalle mitään, ja että nilkkakin todennäköisesti paranee parissa viikossa sillä murtumaa ei löytynyt kovasta turvotuksesta ja kivusta huolimatta. Säikähdyksellä siis selvittiin onneksi.

Viikon suunnitelmat meni kyllä uusiksi, sillä yhdistelmänä loppuraskaus+taapero+kyynärsauvat tuotti haasteita liikkumisen suhteen. Tällaisten sattumusten aikana sitä huomaakin, miten ihan arjen perusjutut lapsen päiväkotiin viemisineen, kaupassa käymisineen, töissä olemisineen ja autolla ajamisineen hankaloituukin heti kun nilkka on poissa pelistä. Onneksi mulla on myös mahdollisuus tehdä etätöitä, niin sairaslomaksi riitti yksi päivä ja muuten pystyin hoitamaan työpäivät etänä kotoa. Ja nyt onneksi nilkka on jo parantunut niin hyvin, että en tarvitse kyynärsauvoja avuksi, joten eiköhän tuleva viikko ole jo arjen pyörityksen kannalta helpompi. Työpäivätkin ennen äitiyslomaa ovat jo laskettavissa sormilla, mutta paljon on vielä tekemistä ja viimeiset päivät ovat taatusti työntäyteisiä, ihan vielä ei siis ehdi hengähtämään. :)

Sen verran tuo viime viikkoinen onnettomuuskin kuitenkin säikäytti, että koko viikon on asia mietityttänyt. Tuli myös sellainen olo, että nyt täytyy alkaa laittaa kaikkea jo valmiiksi vauvaa varten, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Viimeksi olin synnytykseen asti elämäni kunnossa, mutta tällä kertaa kaikki ei välttämättä menekään samoin - joten on hyvä ehkä jo pikkuhiljaa tehdä valmisteluja. Ja onhan tilanne nyt eri sikälikin, ettei mulla ookaan koko äitiysloma aikaa rentoutumiseen, neulomiseen, leipomiseen ja siivoamiseen kuten esikoista odottaessa oli - vaan nyt mun päivät täyttyy taaperon kanssa touhuamisesta ja arjen touhuista. Täytyy siis aloittaa valmistelut ajoissa. :)

Vaikka juhannusviikon suunnitelmat menikin uusiksi, niin juhannusta päästiin onneksi viettämään Juliuksen mummuloihin. Oli ihanaa olla porukalla, katsoa lasten leikkejä, syödä hyvää grilliruokaa ja rentoutua. Minä leivoin juhannusaaton kahvipöytään myös mansikkapavlovan, sillä se on ihanan raikas ja makea vastapaino grilliruualle. Juhannussäästä ei tarvinne sanoa mitään, sillä kaikki tietävät sen olleen hyvin perinteinen. ;) Ei siis uitu tänä juhannuksena tai ratkottu mölkkymestaruutta, mutta muuten juhannus oli tosi mukava! :)