17. maaliskuuta 2019

Mitä kuuluu?


Mitä kuuluu? Yksinkertainen, mutta toisaalta tosi hankala kysymys. Kun ei toisaalta aina tiedä että odotetaanko vastaukseksi oikeita kuulumisia, vai onko kysymys vain small talkia. Toisaalta myöskään aina ja kaikille ei tosiaankaan jaksa edes avata kaikkia kuulumisiaan, vaan on helpompi vain vastata jotain ympäripyöreää ja yleistä, vaikka oikeasti saattaa olla vaikkapa valvonut lapsen kanssa tai murehtinut jotain asioita puolet yöstä.

Useimmiten nykyään vastaan tuohon kysymykseen että "ihan hyvää, eipä ihmeempiä - kiireistä arkea näiden pienten kanssa." Sitähän tämä on, vaikka toisaalta voisin vastata niin paljon enemmänkin. Voisin kertoa että pienempi oppi juuri ryömimään, sai juuri ensimmäisen hampaansa, on syönyt kiinteitä ruokia nyt reilun kuukauden ja on siinä puuhassa tosi innokas. Voisin myös kertoa että pian kolmevuotiaan kanssa on ollut nyt pitkään tosi haastavaa vahvan tahtoiän, ja myös mustasukkaisuudenkin kanssa - vaikka toisaalta hän on myös mitä mahtavin isoveli, ja veljekset ovat selvästi toisilleen tärkeät ja rakkaat jo nyt. Voisin kertoa että raskasta on ollut arki viime kuukausina, mutta samalla voisin myös kertoa että nämä pienet tuovat ihan uskomattoman paljon iloa ja onnea elämään; että pian kolmevuotiaalla on uskomaton muisti, ja hän on ihan älyttömän nokkela ja iloa sekä energiaa pursuava tyyppi, ja että seitsenkuinen pikkuveli saa parhaat naurunsa isoveljen jutuista. Voisin kertoa, että meidän kohta kolmevuotias on puhetta pulppuava papupata, jolla on miljoona kysymystä ja mielenkiintoisia ajatuksia. Voisin myös kertoa, että rakastan lasteni kanssa kotona olemista, mutta samalla mulla olis palava halu toteuttaa itseäni jo vähän taas töidenkin kautta. Voisin kertoa, että en muista miltä tuntuu olla hyvin nukkunut, ja että siitä huolimatta valvon ihan liian myöhään iltaisin - sillä se on ainoa keino hengähtää ja saada omaa aikaa, sekä miehen kanssa yhteistä aikaa. Voisin kertoa että kamppailen aika paljon itseni kanssa; olenko sellainen äiti kuin haluan olla, ja mitä voisin tehdä paremmin - että riittämättömyyden tunne on yllättävän vahva. Voisin kertoa, että kevään tulo piristää mieltäni yllättävänkin paljon, että jotenkin herään eloon horroksesta pitkän talven jälkeen kun aurinkoa alkaa riittää taas aamusta iltaan. Voisin kertoa, että mitkään sanat ei tunnu niin hyviltä sydämessä kuin oman lapsen sanoma äiti olet rakas. Voisin kertoa, että kaipaan ihan hirveästi ompelemista, neulomista, lukemista ja lenkkeilyä - kunpa ehtisin harrastaa enemmän. Voisin kertoa, että mulla on hirveä reissukuume, eikä sitä helpota kun vajaa kolmevuotias kaipaa koko ajan kesään - "äiti mä haluan mennä sinne kesään!". Voisin kertoa, että vanhemmuuden hauskoja juttuja on sekin, että kehtaa rakentaa lumilinnaa pihalle - itse en ainakaan ihan heti kehtaisi rakentaa rivitalon pihalle lumilinnaa ilman lapsia, vaikka se tosi hauskaa puuhaa onkin. :D Voisin kertoa, että ollaan järjestelty kotimme neliöitä uusiksi, jotta saatiin Juliukselle kokonaan toinen makuuhuone käyttöön; että tietokone on nyt olohuoneessa ja ompelupöytä kodinhoitohuoneesssa.

Elämässä tapahtuu siis paljon, ja isoja asioita - lasten lapsuus on tosi arvokasta ja rikasta aikaa, ja oppimista ja kehitystä tapahtuu koko ajan. Useinkaan tuohon "mitä kuuluu?"- kysymykseen ei joko jaksa, ehdi tai kehtaa vastata sen pidemmästi kuin että kiitos ihan hyvää, eipä ihmeempiä. Tuntuu joskus vaikealta kertoa esimerkiksi lapsen kovasta uhmasta tai arjen haasteista; kai sitä jotenkin häpeää, eikä jaksaisi ottaa aina vastaan niitä hyvääkin tarkoittavia neuvoja ja ohjeita - siksi on usein helpompaa olla kertomatta. Pikkulapsiaika on ihanaa ja haastavaa - tietyissä asioissa se on helpompaa kuin kuvittelin, ja osaa haasteista en ikinä osannut kuvitella ennen lapsia.


Hassua on myös se, että oon usemmastakin suusta kuullut vuosien mittaan kommenttia, että "luenkin sun kuulumiset aina blogista". Asia kun on niin, että kaikki mitä täällä kirjoitan on toki totta ja tapahtunut, mutta en kirjoita tänne kaikkea mitä on tapahtunut. Ja siinä on iso ero. Kaikkia kuulumisiani ei pysty lukemaan täältä blogista tai instasta vaikka eivät nämäkään pelkkää kaunista kiiltokuvaa ole - mutta siltikin nämä ovat vain pintaraapaisu, ja oikeasti suurin osa kaikesta oikeasti merkityksellisimmästä jää blogin ulkopuolelle. En jaa murheitani, mietteitäni tai haaveitani juurikaan somessa, vaan sosiaalinen media on pääasiassa kanavani kaikelle pienelle iloa tuottavalle. En myöskään koe oikeudekseni jakaa lasteni elämää somessa kuin pintapuolisesti; voin iloita ryömimään oppimisesta tai taaperon hauskoista jutuista, mutta en jaa heistä mitään sellaista mitä en voisi kertoa vaikkapa puolitutulle johon törmään kauppareissulla.

Hyvää tänne siis kuuluu, kiireistä vain. :) Yritän palailla taas enemmän bloginkin pariin pikkuhiljaa; nyt se onnistuukin sen puoleen vähän helpommin että siirrettiin tietokone olohuoneeseen. Tietokoneen ollessa samassa huoneessa nukkuvan lapsen kanssa, ei koneelle pystynyt koskaan menemään silloin kuin sille olisi aikaa - sillä silloin taapero oli nukkumassa. :D

Instagramissa olen aktiivisempi ja reaaliaikaisempi, ottakaa siellä seurantaan @annikalevanen mikäli kiinnostaa kuulumiset tiuhemmin kuin mitä tänne blogin puolelle ehdin päivittelemään. ;) Nämä kaikki postauksen kuvatkin on instasta viime päiviltä.

Ihanaa viikkoa! Mitä teille kuuluu? :)


1 kommentti:

  1. Tiedän tunteen. Meillä tosin vain yksi lapsi, mutta silti. Itsekkin vastaan melkein automaattisesti Ihan hyvää, normaalia lapsiperhearkea. Kun ei jaksa, uskalla kertoa sitä että kuinka tuntuu unettomat yöt ja nukuttamististelut. Varsinkin kun kommenttit ovat sitä luokkaa, että "Olkaa onnellisia, kun teillä on niin helppo lapsi.." Jokaisella on ne omat voimavarat mitkä pitäisi tyhjentämisen sijaa välillä muistaa täyttää. Koeta löytää tai ottaa myös omaa aikaa

    VastaaPoista